Artikkelit

Juttelin elokuun alussa hoitajan kanssa, joka työskentelee toisaalla kotihoidossa. Hän pahoitteli asiakkaalle, ettei ehdi tehdä mitään ylimääräistä, koska kotikäynnille oli annettu aikaa 10 minuuttia. Hän pahoitteli tätä myös minulle, kun joutui kiirehtimään asiakkaalta seuraavaan paikkaan. Sanoin, ettei se ole hänen vikansa.

Tunsin surua. Sympatiani menee paitsi asiakkaalle, joka tilanteessa jäi vaille ansaitsemaansa kiireetöntä hoitoa, niin erityisesti kollegalleni, joka yritti tilanteessa tehdä voitavansa, mutta lähti pahoilla mielin pois jatkamaan kiireistä työpäiväänsä seuraavaan kohteeseen.

Kun noin viikko sen jälkeen – niinkuin melkein joka perjantai viimeiset pari vuotta – paransimme maailmaa 97-vuotiaan asiakkaamme kanssa ja rauhassa hörpimme teetä, kun kaikki terveydenhoidolliset jutut ja kotityöt oli tehty, tunsin syvää kiitollisuutta. 💗 Tiedän tästä asiakkaasta aika paljon, koska olemme viettäneet yhdessä äkkiä laskettuna parisataa tuntia. Ollaan jaettu iloja, suruja, haaveita ja turhautumisia. Ilmeestä ovella tunnistan, millä mielellä asiakas on tänään. Usein erittäin hyvällä ja uskonkin, että elämänilo on yksi syy pitkään ikään.

Tunnen hänen omaisensa ja tiedän, mistä kaikki tavarat löytyvät. Osaan havaita, jos hän vaikuttaa jotenkin tavanomaisesta poikkeavalta. Muistan, mitkä olivat hänen vanhempiensa nimet ja minä vuonna hänen puolisonsa kuoli. Hän kysyy aina lasteni kuulumiset. Tämä kaikki ei olisi mahdollista, jos juoksisin hänen luonaan vartin kerrallaan. Se, että tullaan oikeasti tutuiksi toisen ihmisen kanssa, vaatii paitsi rauhallisuutta ja aikaa, myös syvää luottamusta. Luottamus syntyy ajan kanssa, pienin askelin.

Noin puolet meidän asiakkaistamme on muistisairaita. Erityisesti heidän kanssaan on ensiarvoisen tärkeää, että kohtaamiselle on aikaa ja että hoitajien kasvot ovat tutut.

Meiltä on joskus pyydetty vartin kotikäyntejä. Olen kieltäytynyt niistä siksi, että koen, ettei se ole asiakkaan eikä työntekijän etu. Haluamme tehdä työmme hyvin, kiireettömästi ja oikeasti asiakas kohdaten. Haluamme myös varmistaa sen, että meillä on aikaa hoitaa työmme myös silloin, kun jotain yllättävää tulee eteen. Voin sanoa, että kun asiakkaiden keski-ikä on 70-90 vuotta, yllätyksiä tulee joka viikko. Asiakkaamme myös tietävät, että meille voi soittaa aina, kun on jokin hätä. Yritämme olla avuksi tavalla tai toisella.

Useimmiten meiltä toivotut kotikäynnit ovat 1-2 tuntia, joskus meitä pyydetään koko päiväksi esimerkiksi omaishoitajaa sijaistamaan. Useimmat omaiset toivovat läheiselleen nimenomaan kiireettömiä kohtaamisia tuttujen ja turvallisten hoitajien kanssa. Paitsi että hoidamme terveydenhoidollisia asioita ja autamme kotitöissä sekä hoivaa vaativissa asioissa, meillä on paljon asiakkaita, joille on tärkeää erityisesti keskustelu, läsnäolo ja kuunteleminen. Saatamme olla ainoita, joita vanhuksen luona koko viikolla käy. Jos meillä olisi vain vartti aikaa näille käynneille, se olisi sydäntäsärkevää.

Vaikkei yrittäjyys aina helppoa ole, niin olen hyvin kiitollinen siitä, että saan määritellä rajat sekä omalle että työntekijöideni jaksamiselle, ja myös sille, mikä on mielestämme asiakkaan etu. Useimmiten palautekyselyissä eniten kiitosta saa ”se, että on aikaa”. 💗 Kiireettömyys myös minimoi virheet. On aikaa paneutua asioihin ja tarkistaa.

Ja hoitaja jaksaa ihan varmasti antaa itsestään enemmän asiakastyöhön silloin, kun kokee työyhteisössään olevansa arvostettu.

Pidetään huolta omasta ja toistemme jaksamisesta. Ihanaa alkusyksyä!

Taija

 

”Mietin tänään, että jaksaisiko sitä nousta ollenkaan sängystä ylös. Sitä kun on niin yksin.”

Yleensä niin iloisen seniorin suusta kuultu kommentti hiljensi ja laittoi miettimään vielä useamman päivän sen jälkeen. Työssäni tapaan vanhoja ihmisiä, joista osalla on ikää jopa yli yhdeksänkymmentä vuotta. Ensimmäinen ajatus on minullakin usein, että onpa ihanaa, kun ihminen on saanut elää niin pitkän elämän terveenä ja edelleen jaksaa tehdä ja touhuta. Voi, kun saisin itsekin!

Vaikka näiden ihanien ikäihmisten kanssa meillä on usein hauskaa ja keksimme mukavaa tekemistä päivän piristeeksi, on pitkällä iällä myös kääntöpuolensa. On rankkaa, kun ympäriltä ikätoverit ja läheiset sairastuvat ja menehtyvät eikä yhdistysten tapaamisista löydä enää ketään oman ikäistään juttukaveria. Kuulon huonontuessa puolin ja toisin puhelinkeskustelut voivat olla haasteellisia. Jos puoliso on menehtynyt tai puolisoa ei ole ikinä ollutkaan, lapset ovat kiireisiä tai kaukana tai heitäkään ei ole, voi vanhuus olla hyvin yksinäistä ja kulminoitua muutaman seinän sisällä tapahtuviin toistuviin rutiineihin. Etenkin, jos ei yksin uskalla tai halua lähteä liikkeelle.

Työskentelin monta vuotta kunnalla terveydenhoitajana. Viimeisimmässä työpaikassani minulla oli huoneentaulu, jossa luki teksti ”Tärkeintä ei ole kuinka paljon elämässäsi on päiviä, vaan kuinka paljon päivissäsi on elämää”. Tuo lause on avautunut minulle entistä konkreettisemmin nyt kotihoitoyrittäjänä. Sain joululahjaksi toivomani Maaret Kallion kirjan Inhimillisiä kohtaamisia, ja sen myötä ajattelen yhä vahvemmin niin, että suuri merkitys on myös sillä, minkälaisia kohtaamisia elinpäiviimme mahtuu. Suosittelen lämpimästi kirjaa.

Paljon puhutaan siitä, miten ikääntyvien terveydenhoitopalveluille on yhä lisääntyvää tarvetta. Puolen vuoden yrittäjyyden pohjalta totean, että paljon tarvetta on myös sosiaalipalveluille. Usein se, että käyn jakamassa lääkkeet tai mittaamassa verenpaineet on asiakkaan terveydelle toki erittäin tärkeä asia, mutta mielen virkeyden kannalta yhtä tärkeää on usein se, että hän pääsee keskustelemaan ja saa sosiaalisen tapahtuman päiväänsä. Sen vuoksi haluan varata kotikäynneille aina riittävästi aikaa. Silloin asiakas pääsee jakamaan vanhoja lapsuusmuistoja, nauramaan hauskoille tapahtumille menneisyydestä, esittelemään perheen valokuvia vuosikymmeniltä tai kunniamerkkejä, pohtimaan yhdessä politiikkaa tai muuta maailmanmenoa. Muistelemaan aikaa, jolloin puoliso vielä eli, ja lapset olivat kotona.

Jokainen tarvitsee jonkun, jolle purkaa sydäntään myös silloin, kun on huono päivä, ja olo on yksinäinen. Jonkun, jonka kanssa lähteä ulos raittiiseen ilmaan, kauppareissulle, kahvilaan, saunavuorolle, kirjastoon. Tai jonkun, jonka kanssa ihan vaan istua kotona sohvalla ajatuksia jakamassa. Jonkun, jolle voi purkaa joskus myös vuosien kaipauksen, ikävän, yksinäisyyden, surun ja väsymyksen. Aidosti, kiireettömästi, inhimillisesti, siinä hetkessä.

Sitten taas jaksaa touhuta.

Myös toisen ihmisen kosketuksen kaipuu voi olla suuri, ja se tulisi myös kotihoidossa huomioida mahdollisuuksien mukaan. Aiheesta olen kirjoittanut aiemmin viime syksynä blogiini Kosketuksen merkityksestä.

Oikein hyvää alkanutta vuotta Sinulle ja läheisillesi. Ollaan läsnä toisillemme! 

Taija