Kartoituskäynnit ovat minusta aina ihania. Koskaan ei tiedä, kuka oven tulee avaamaan ja millaisia tarinoita jutellessa paljastuu. Myös koti kertoo aina jotain asukkaastaan. Yksi työmme kiehtovia puolia onkin se, että saamme koko ajan tavata erilaisia ihmisiä tarinoineen ja mitä erilaisimmissa kodeissa. Nyt alkusyksystä on tehty taas runsain mitoin uusia kartoituskäyntejä ja tutustuttu.
Tulisitko arjen kaveriksi?
Viime aikoina olen huomannut selkeän ilmiön siinä, että yhä useammin meiltä toivotaan iäkkäälle asiakkaalle paitsi terveydenhoidollisia palveluita ja hoiva- ja kotipalveluita, myös tietynlaista ”arjen kaveruutta”. Virkistystä, piristystä, juttuseuraa, ihmistä, jolle kertoa arjen huolet ja ilot. Ihmistä, jonka kanssa jakaa asioita luottamuksellisesti. Ihmistä, joka käy säännöllisesti kurkkaamassa, että kaikki on hyvin ja auttaa, jos ei ole.
Liian usein iäkkään ihmisen elämä kaventuu neljän seinän sisään, kun läheisiä ihmisiä ei arjessa ole, ja kynnys lähteä yksin liikkeelle on kasvanut liian suureksi. Minusta on sietämätöntä, miten paljon maailmassa on yksinäisyyttä! Myös omaishoitajien elämä voi tahtomattaan kaventua kodin neliöihin, koska irrottautuminen on vaikeaa ja voimavarat rajalliset. Myös omaishoitajilla on usein kova tarve purkaa tunteitaan, kun siihen tulee sopiva hetki. Toivoisin, että yhteiskunta tukisi heitä entistä enemmän.
Sinun arkesi on toisen elämys
Tässä työssä olen havahtunut viimeksi tänään ja eilen siihen, kuinka asiat, jotka ovat minulle ja monelle muulle osa tavallista arkielämää, voivat olla asiakkaalle ihania, poikkeuksellisia elämyksiä. Esimerkiksi ystävien tapaaminen, reissut kahvilaan tai puistoon, kauppaan tai kirjastoon sekä vaikka kävelylenkkeily luonnossa. Kaikki sinänsä tavallisia asioita, jotka kuitenkin ovat elämässä hirmu tärkeitä, pieniä henkistä hyvinvointia ja mielen virkeyttä ylläpitäviä asioita.
Tänään kävin esimerkiksi mukavalla kahvilareissulla erään 95-vuotiaan asiakasrouvan kanssa. Hän oli odottanut reissua innokkaasti ja oli kiva huomata, miten hymy nousi huulille jo siinä vaiheessa, kun menin häntä hakemaan. Kahvittelimme paikassa, jonne hän ei ollut vuosiin päässyt käymään. Hän ihmetteli keskustan parkkihallien suuruutta ja nautti höyryävästä kahvista ja makeasta pullasta muistellen aikojaan Aseman koulussa 30-40-luvuilla.
Eilen kävimme kotikäynnillä Virpin kanssa asiakkaalla, joka ei ollut monen viikon takaisen kaatumisensa jälkeen uskaltanut enää lähteä ulkoilemaan yksin, vaan oli ollut varmuudeksi vain sisätiloissa. Ihan ensimmäisenä tartuimme rouvasta ja rollaattorista kiinni ja lähdimme ulkoilemaan auringonpaisteeseen. Ihana iltapäivä. Kaikille mieleenpainuva. <3
Asiakkaiksemme saapui hiljattain myös pari leskirouvaa, jotka opettelevat kymmenien yhteisten vuosien jälkeen elämää yksin. On outoa opetella elämään arkea itsekseen, kun sen on koko elämänsä jakanut toisen kanssa. Vaikka meidät usein palkataan esimerkiksi jakamaan lääkkeitä, auttamaan kauppa-asioinnissa tai suihkuttamisessa, sosiaalisen työn merkitys toiminnassamme korostuu yhä suuremmin ja suuremmin, kun asiakkaan kanssa tutustutaan.
Katso, kuuntele, kosketa
Meistä tulee usein nopeasti tärkeitä kontakteja asiakkaillemme. Moni saattaa odottaa käyntiämme monta päivää, jos juttukaveria ei muuten omasta arjesta enää löydy. Osalla ei ole omaisia lainkaan, jolloin voimme todella olla ainoita ihmisiä, jotka koskaan käyvät kylässä. Keskustelun tarve on monella erittäin suuri ja sen vuoksi merkittävä osa työtämme on kuunteleminen. Iloisina hetkinä, kaipauksen hetkinä, muistelujen hetkinä. Me olemme läsnä ja kuuntelemme. Tiedämme asioita, joita ei ole koskaan kerrottu kenellekään. Kipukohtia, syviä arpia ja kaipausta. Onnenhetkiä, ilonpilkahduksia ja kyyneleet silmiin tuovia lapsuusmuistoja.
Työssä on tärkeää myös kosketus. Se, että joku joskus hieroo jalkoja, koskettaa kämmenselkää tai halaa, voi olla hyvin merkityksellistä asiakkaalle.
Tämän kaltainen työ vaatii henkistä hyvinvointia myös työntekijältä. Se, että jaksaa ottaa vastaan asiakkaan eri tunnetilat ja olla sataprosenttisesti läsnä tunnista ja päivästä toiseen, edellyttää sitä, että vastapainoksi muistaa huolehtia myös omasta hyvinvoinnistaan ja että asioita pääsee purkamaan myös työyhteisössä.
Se laittaa usein myös pohtimaan omaa ikääntymistään ja omia läheisiään. Minne minä itse olen menossa, mihin yhteiskuntamme on menossa, millaista oma vanhuuteni tulee olemaan? Kuka minusta huolehtii, kun en itse enää jaksa? Muistanko itse huolehtia riittävästi omista ikääntyvistä läheisistäni – ja myös itsestäni?
Näihin ajatuksiin, pohdittavaksi sinullekin.
Kaunista syyskuuta!
Taija
